Päivän piristys oikein! Olen pahoillani. Olen meinaan aivan järisyttävän onnellinen tällä hetkellä! Miksi? Mistäs sen taas tietäisin, ei kai semmoinen ole oleellista.
Pikku hiljaa asiat alkaa tippumaan kohdilleen ja nyt kulttuurishokit kärsittyäni voin aidosti sanoa, että on se kiva olla Suomessa taas. Ystäväni sanoin; löysin sisäisen majavani! Sellainen hyppäsi eräs päivä nurkan takaa aivan yhtyllättäen ja hyökkäsi päälleni, kertoi että voi olla myös iloinen ja minä uskoin. Välillä ajattelen itsekin, että olen mä ihmeellinen kylähullu kun hymyilen bussissakin ulos katsoessa hämärään syysmyrskyä.
Minkä takia muuten suomalainen pyytää herkästi anteeksi jos ei ole mitään valitettavaa? Kaikki on tällä hetkellä niin hyvin kuin olla ja voi ja mä pyydän sitä anteeksi. Olenko se vain minä vai onko se jotenkin kieroa?
Ja lisää hypetystä.
HYPHYPHYPHYPHYPHYPHYPHYPHYPETYS
Oon nyt muutaman viikon asunut Tampereella pikkuruisessa asunnossani, täydellisessä minulle, ja käynyt arkipäivät töissä työssä joka olisi täysin korvattavissa roboteilla. Iltaisin opiskelen espanjaa ja käyn grafiikan kurssilla. Keräilen vielä rohkeuden rippeitä joku päivä lähteä erään kuoron harjoituksia katsomaan.. Naapureinani on juoppohullu, piripelle ja pikku kissi. Naapurirapussa asuu myös hyvin sosiaalinen 8-vuotias (hän tietysti kertoi asiasta (iästään siis) ensimmäisenä) tyttö ja tajusin juuri etten ole ymmärtänyt vielä kysyä hänen nimeä... Asia täytyy korjata pikimmiten.
Jos elämäni olisi tässä ja nyt ja jos kohtaisin tuonpuoleisessa portin ja sen kysymyksiä esittävän vartijan niin uskon osaavani nyt vastata hänen kahteen kysymykseensä. Lähtisin onnellisena. Tosin toivon, että nyt ensin pääsen viettämään aivan huippu mahtavan illan Iipun kanssa ja tanssimaan jalkani niin rikki etteivät aiemmin ole niin rikki olleetkaan! TUITUIIIII
